Poliittisen valokuvan festivaalin Kolmanteen polveen -näyttely, Suomen valokuvataiteen museo 30.1. – 12.4. 2015. Kuva: Sanni Seppo

Poliittisen valokuvan festivaalin Kolmanteen polveen -näyttely, Suomen valokuvataiteen museo 30.1. – 12.4. 2015. Kuva: Sanni Seppo

Poliittisen valokuvan festivaali otti rohkeasti kantaa näyttelyripustuksessaan Suomen valokuvataiteen museolla. Suurin osa näyttelyn valokuvista oli vedostettu puuvillapohjaiselle paperille ja naulattu suoraan kiinni seinään pohjustamattomina ja kehystämättöminä. Ripustustapa herätti joissakin katsojissa kummastusta ja paheksuntaa. Se koettiin hienoja kuvia halventavana tekona, joka ei sovi museon näyttelytilaan. Kyseessä oli kuitenkin keskustelun avaus valokuvataiteen ekologisuudesta.

Valokuvan ympäristövaikutuksiin herättiin 1990-luvulla. Sitä ennen valokuvaajat läträsivät tupakansavuisissa pimiöissä huolettomasti erilaisten kemioiden katkussa. Vuonna 1994 Kuvataideakatemian työryhmä kirjoitti oppaan nimeltä Suuri valokuvausvihkonen ecophoto (1994), joka kokosi perusasiat: kemikaaleja ei pidä päästää ympäristöön, hengityselimiä tulee suojella eikä jokainen tarvitse omaa pimiötä vaan kimppapimiöissä on hauskempaa. Nopeasti kierrätysastioista ja hengityssuojaimista tuli pimiöiden arkea.

Nykyään digikuvauksen aikana valokuva on suositumpi myös taiteen tekemisen muotona kuin koskaan aiemmin. Digikuvan myötä kemioista on päästy lähes kokonaan eroon, ekologisuus ja kierrätys ovat tulleet arkikieleen, mutta valokuvataiteen tekemisen yhteydessä niistä puhutaan hyvin harvoin. Kuitenkin tällä hetkellä valokuvataiteessa ympäristöä kuluttaa esimerkiksi loputon uusien laitteiden hankkimisen kierre. Kameroiden viimeisimmät mallit mahdollistavat suuremmat ja laadukkaammat printit. Eilen hankitut tuliterät laitteet eivät enää tänään kelpaa edes hyväntekeväisyyteen.

Nykyinen käsitys valokuvataiteesta on radikaalisti vaikuttanut myös valokuvanäyttelyihin ja yleisön tapaan katsoa valokuvia näyttelytilassa.

_MG_5189

Kuva: Sanni Seppo

Valokuvista on tullut taide-esineitä, jotka on useimmiten editioitu. Editio on kaupallinen sopimus siitä, että tiettyä valokuvaa tuotetaan vain etukäteen sovittu ja julkisesti ilmoitettu määrä. Edition tavoitteena on taata valokuvateoksen arvon säilyminen estämällä valokuvien loputon monistaminen. Editioitu valokuva on harvinainen arvoesine, joten näyttelyissä halutaan esittää paitsi vaikuttavia kuvia, myös itse arvoesineen laatua. Jämäkät pohjustukset, akryylipäällysteet, hiotut kehykset ja heijastamattomat museolasit luovat tuntua laadusta.

Näyttely on paikka asettaa valokuva näyttämölle. Näyttelytilan halutaan korostavan valokuvan luonnetta muuna kuin loputtomasti monistettavana ja levitettävänä kuvana. Näyttävät muotoratkaisut tehostavat tätä antamalla valokuvalle etäisyyttä arkisesta kuvavirrasta.

Museon näyttelytilaan kohdistuu erityisiä odotuksia, koska museota ajatellaan paikkana, jonka tehtävä on näyttää miten näytteille asetettua ja jälkipolville säilytettävää kulttuuria tulee arvostaa ja suojella. Seinään naulatut printit – kuinka upeasti vedostettuina tahansa – eivät välttämättä vastaa käsitystä arvostuksesta, vaikka ne katsojille sallisivatkin materiaalin tunnun ja valokuvan sävyerojen näkemisen parhaalla mahdollisella tavalla.

Edellä mainittujen vaatimusten paineessa näyttelymateriaalien ekologisten valintojen vaikeus moninkertaistuu. Tulostusmateriaaleja on paljon ja ne ovat yleensä hyvin säilyviä. Suurimmat ongelmat koskevat pohjustusta. Alumiini ja muovisekoitteet ovat yleisimmin käytetyt pohjustusmateriaalit. Alumiinin jalostaminen kuluttaa valtavasti energiaa ja sen louhiminen voi aiheuttaa paikallisen ympäristökatastrofin. Muovisekoitteiden käyttö on yhtä arveluttavaa.

_MG_5295

Kuva: Sanni Seppo

Onko vaatimus taiteen eettisyydestä ja ekologisuudesta rajoittavaa ja ahdasmielistä? Ovatko taiteen ympäristövaikutukset niin marginaalisia, että maapallon mittakaavassa valinnoilla ei ole merkitystä? Pohjustusfirmat eivät tunnu ymmärtävän kysymystä ekologisemmasta pohjustusvalinnasta. Vielä.

Kun valokuvateoksia tuotetaan ja esitetään, mihin sitten pitäisi kiinnittää huomio? Millä tavoin esitettyinä valokuvat vaikuttavat katsojiin? Mitä katsomme valokuvissa näyttelytilan seinällä? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, joita olemme Poliittisen valokuvan festivaalin yhteydessä pohtineet. Jos ajattelemme, että valokuvan esittämiseen ja katsomiseen liittyvät kysymykset vallasta ja vastuusta ovat tärkeitä valokuvanäyttelyihin liittyviä asioita, tulemme jokaisen näyttelyn yhteydessä miettimään valokuvien esittämisen tapaa tarkasti. Pohdimme jokainen kerta, kenen ja minkä asian palveluksessa esillä olevat valokuvataideteokset ovat näyttelyssä?

Tätä keskustelua jatkamme myös nettisivuillamme. Haastamme kaikki kiinnostuneet osallistumaan ja etsimään hyviä vastauksia.

Kun Poliittisen valokuvan festivaalin näyttely puretaan, pakataan ja vedokset lähetetään kuvaajille, on hiilijalanjälkemme taas puntarissa ja voimme olla tyytyväisiä. Pelkkien vedosten kuljettaminen kuluttaa vähemmän polttoainetta, varastointi vie vähemmän tilaa. Pienikin on kaunista.

Anna-Kaisa Rastenberger ja Sanni Seppo

Poliittisen valokuvan työryhmä: Sanni Seppo, Anna-Kaisa Rastenberger ja Tiina Rauhala. Kuvasta puuttuu Ulla Jaakkola. Kuva: Heikki Pölönen

Poliittisen valokuvan työryhmä: Sanni Seppo, Anna-Kaisa Rastenberger ja
Tiina Rauhala. Kuvasta puuttuu Ulla Jaakkola. Kuva: Heikki Pölönen

Mainokset